Todellinen elämänmuutos

1.1.2015 päätin kääntää elämäni suuntaa. Olin sairaanloisen ylipainoinen 23-vuotias nainen joka vihasi itseään ylikaiken. Pienen tytön äiti, jonka elämäntavat olivat hävettävän huonot. Kehossa oli paha olla ja peiliin katsominen itketti. Läskit hyllyvät ja lyllyivät ja energisyys oli tipotiessään. Nyt oli siis aika muuttua ja päästä ylipainosta eroon.

En halunnut tytölleni sitä mallia elämästä, en halunnut olla väsynyt ja sairaan näköinen. Itseään inhoava äiti ei ole todellakaan hyvä malli lapselle. Mikä siis olisikaan parempi syy muuttua ja muuttaa elämäntavat?

Olin laihduttanut useita kertoja elämässäni ja lihonut takaisin. Jojoilua vuodesta toiseen. Päätin että tämä on viimeinen kerta kun yritän ja tällä kertaa onnistun.

Olin syönyt terveellisesti muutaman viikon kun huimaus iski. Kaatava huimaus joka vei vasemman jalan samalla pois alta. Huimaus lisääntyi ja lisääntyi. Jalka meni tunnottomaksi huimaus"kohtauksen" aikana. Silti jatkoin lenkkeilyä ja jumppaamista, oireet eivät saaneet minua vielä huolestumaan. Projekti eteni hienosti ja aloin saada touhusta kiinni. Olo keveni ja kilot lähtivät huimaa tahtia. Jo parissa viikossa muutoksen huomasi omassa olossaan, enkä kaivannut surkeita ruokavalintojani enää.

Tuli helmikuu ja huimausoireet ja jalan tökkiminen oli jo arkea. Läheiset yrittivät saada mua lääkäriin. Lisäsin vitamiineja sillä ajattelin tilanteen johtuvan jostain puutostilasta. Lisäsin myös suolaa, ei muutosta. Helmikuussa vasen käsi menetti voimansa ja tämä sai minut huolestumaan. Soitin terveysneuvontaan ja sain suosituksen mennä päivystykseen samantien.

Huhheijaa kuinka ärsytti lähteä päivystykseen tälläisten oireiden takia, minä kun en sinne helpolla koskaan talsi. Sain nopeasti hoitoa ja lähetteen seuraavalle aamulle meilahteen pääkuviin. Mietin vaan että huh mitä resurssien tuhlausta mennä pääkuviin. En todellakaan osannut ajatellakaan mitä päästäni voisikaan löytyä. Vitamiininpuutos se olisi, ei sen enempää.

Aivoistani löytyi tulehduspesäkkeitä, paljon. Jotka viittasivat täysin MS-tautiin. Diagnoosia en vielä silti saanut koska likvor oli otettava ja suljettava pois kaikki muu.

Shokki oli hirmuinen. Voi kuinka mä itkin ja olin aivan sekaisin. Tiesin mikä on MS-tauti. Olin vuosia sitten ollut avustajana tautia sairastavalle. Ihailin häntä ihmisenä suuresti. Hänen elämänasennettaan ja sitä loistavaa huumorintajua. Nyt olin itse sairastunut? En vaan voinut uskoa.

Jatkoin silti laihdutusprojektiani, ja laihduin. Voin kehossani paremmin.

Likvor oli ja meni, ja sain diagnoosin. Siitä lähti matkani MS-taudin kanssa. Taistelu tautia vastaan. Olin edelleen 23-vuotias nainen, äiti, vaimo. Juuri sairastunut ja keskellä elämänmuutosta monella saraa. En oikein tiennyt miten aion selvitä kaikesta.

Olla äiti: hoivata, rakastaa ja kasvattaa lapseni.
Olla vaimo: rakastaa, olla rakastettuna ja jakaa arki.
Olla nainen ja päästä itseinhostani ja laihtua.
Olla sairas, ja päästä jotenkin sinuiksi sen kanssa.

Onhan tässä ollut hommaa. Hemmetisti hommaa. Päivät vilkastuvat kokoajan kun tyttäreni kasvaa. Tauti on koetellut ihan hurjana. Suhde on samalla ollut koetuksella, mutta samalla vain vahvistunut. Rakastan miestäni entistä enemmän, ja kunnioitan entistä enemmän. Hän on ollut todella kovilla, ja kantanut päävastuun kaikesta melkein koko vuoden.

Kuis mun projektin sitten kävi?

Nyt elokuussa olen 38kiloa kevyempi nainen. Inhoan itseäni vähemmän, todella paljon vähemmän. Olen äärettömän ylpeä itsestäni sillä helppo tie ei ole ollut. Mutta minä päätin onnistua ja sen myös tein, olin sitten sairas tai en.

Elämässä pystyy mihin vain. Se usko itseensä, ratkaisee. Minä uskoin itseeni kaiken sen inhon keskellä, minä uskoin että pystyn. Sain kyytiini extramatkustajan kesken reissun, se on hidastanut hieman tahtia sillä pistää fysiikan koville, muttei se ole onnistunut pysäyttämään minua.

Tavoitteeseen on vielä matkaa, mutta hyvä tahti on meneillään ja muutokset joita olen tehnyt ovat sellaisia jotka kantavat läpi elämän. Ei rääkkiä tai dieettejä. Ne eivät vie pitkälle.

Arkea

Vauhdikasta arkea ja väistynyttä fatiikkia. Sitä tänne kuuluu.

Fatiikki on vihdoin vähenemään päin ja jaksamiseni arjessa on ihan eri luokkaa kun vähän aikaa sitten. Öisin ilmestynyt unettomuus ja nukahtamisvaikeudet hidastavat tahtia enkä mitään ns. ylimääräistä ole jaksanut, mutta silti rullaa niin paljon lujempaa jo!

Vaihtelen vaippaa, ulkoilen, syötän, leikin ja hellittelen lapseni kanssa. Olen äitinä vierellä ja mukana touhuissa, samassa huoneessa. Sänky ei enää vedä väkisin makoilemaan ja olen siitä super-iloinen.

Sain kolmannen infuusion Tysaa tällä viikolla, tiputus meni hyvin ja olo tipan jälkeen oli ihan ok. Väsymys iskee tipan jälkeen, mutta helpottaa suht.pian kotiutumisen jälkeen.

Arkea, arkea nyt siis vain. MS-tauti on jo joitain hetkiä pois mielestä, joka on suuri askel minulle, jonka päässä lause: "mulla on ms, ms, ms, prkl" - kävi turhankin tutuksi. Oireeni ovat hellittämään päin joten MS ei muistuta olemassa olostaan ihan kokoaikaa. Käteni ovat edelleen puoliksi poissa, mutta olen löytänyt kikkoja joiden avulla selviän asioista. Olen myös aloittanut kuntopyöräilyn uudelleen, tehostettua jalkojen kuntoutusta siis meneillään.

Suuri saavutus eräänä päivänä. Hetki sitten tyttäreni kanssa käveleminen oli haaveiden listalla, osa menetettyjä asioita. Nyt se on totta, varmoin askelin. 

Rakastan sinua. Minun turvallinen sylini.

Elämäni koira. Hope. Pikkuinen terapia höselöni.

Täällä nyt siis vain arjen touhuja, olemista ja kuntoutusta. Vahva fiilis taistossani elämään kiinni. Ote alkaa tarrata ainakin jo hyvin, joskus lipsuu ja vain roikutaan mukana ja joskus varmoin ottein kiinni nauttien elämästä.

Tämä ei ollut maailmanloppu vaikka se siltä tuntuikin.

Kuntoutuminen edistyy

Moiksista jälleen.

Mä oon saanut nyt kaksi infuusiota TYSABRI:a ja perskutas, mun jalat on ottanut ison harppauksen toipumisessa. Kotipihalla en käytä rollaattoria enää ja seinistä tuen ottaminen on jäänyt pois. Kävelymatka on pidentynyt selkeästi ja on vakaampaa. Suurin ilonaiheeni on kuitenkin se, että olen kävellyt kahtena päivänä portaat kakkoskerrokseen! Siis wow, fiilis siitä on aivan uskomaton. Jalat pitää alla, ja lihakset ei ole jäykät. Siis en olisi uskonut tähän vähän aikaa sitten, kun neurotkin manasi tilannetta. Mutta piruvie, mä en luovuta, mä tein sen!

Kädet ovat edelleen tunnotonta muussia puoliksi, mutta päätin ylittää itseni ja vaihtaa tyttäreni vaipan. Tajuttoman hidasta puuhaahan se oli parin sormen voimin ja meidän pikkulikka ei jatkuvasti sitä nyhväystä kestä, mutta onnistuin siinä nyt kahdesti. Tuli niin hyvä mieli. Olen äiti joka voi edes satunnaisesti vaihtaa lapsensa vaipan, se jos joku on hieno tunne.

Minulle nämä asiat ovat niiiiiiiiin merkityksellisiä ja aiheuttavat onnea ja iloa sydämeeni. On ihana huomata edistystä ja sitä että alan nousta taas sieltä synkkyydestä. Olin hyvin lamaantunut ja maassa kuten varmasti viime päivityksestäni huomasitte. En vaan jaksanut mitään. Nyt hymy alkaa löytyä taas ja voimaa on enemmän taistella itsensä elämään kiinni.

Olen saanut enemmän iloa arkeeni, vaikka se edelleen vaikeaa onkin. Olen yrittänyt keskittyä onnistumisiin ja niistä seuraavaan iloon. Olen kerännyt sydämeeni enemmän toivoa kuin katkeruutta. Aurinkokin on alkanut paistamaan täällä Espoossa. Ihanaihana ilma ulkoiluun vaikka hiki tuleekin.

Tiedän sen että dg:n kanssa elämään oppiminen vie aikaa ja kaikenmoisia vaiheita kuuluu asian käsittelyyn. On ihan fine olla maassa ja paskana, ja on täysin fine olla iloinen ja nauttia elämästä sekä siitä mihin pystyy. Vuoristorataa tunnepuolella, sekä fyysisesti. Siitä on Hannan elämä nyt tehty.

Tietyt asiat pysyvät kuitenkin vakaina. Joka tuo turvaa taisteluuni.

Tämän päivän fiilis: Moi, mä oon Hanna. Mulla on aggressiivinen MS-tauti, mutta elämä on siitä huolimatta kivaa ja olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla elämässäni on. Mä en lannistu, enkä aio kadottaa itseäni syviin synkkiin vesiin, vaan mä pärskin aina sieltä pinnalle. Ja aurinko lämmittää kasvojani.

Leikkasin hiuksetkin tällä viikolla. :)