Vuosi MS-taudin kanssa

Nyt siitä on aikalailla tasan vuosi kun aloin oireilla. Vuosi on mennyt todella äkkiä. On vaikeaa tajuta, että olen kulkenut jo tämän mittaisen matkan ms-seuralaisen kanssa.

Kun mietin kulunutta aikaa, pääni täyttyy sumuisista ajoista. Hirveästi on tapahtunut yhden vuoden aikana!

Tänään en oikeastaan ole surullinen. Tänään poskillani ei virtaa kyyneleet.

Alan nousta masennuksen syövereistä. Olen saanut hyvää hoitoa ja aktiivisempi terapia on haussa. Pääsen tutulle ja luotettavalle ihmiselle purkamaan tämän. Hän on teinivuosinakin auttanut minut syvistä vesistä pois. Kyllähän me siis yksi MS dg saadaan sulatettua.

Minulle on jäänyt paljon pysyviä vaurioita tämän vuoden aikana. Oikeastaan ainoa mistä olen palautunut on alaraajahalvaus ja virtsaumpi.

Sen sijaan jääneet ovat: käsien osittainen halvaus, huimaus, virtsaongelmat, neuropaattiset kivut, spastisuus, fyysinen ja kognitiivinen fatiikki, jalkojen tunnottomuuskohtaukset, puutuilut, näköongelmat, kävelyvaikeudet, muistiongelmat ja puheen tuottamisen vaikeus, mielialavaihtelut, kuuloherkkyys.

Kipuja pystyn lievittämään jonkinverran itse. Kova jalkatreeni jossa lihakset kuormittuvat kunnolla, vähentää iltakipuja. Muutenhan arki on hiton hankalaa. En minä tälläistä elämää halunnut.

Yritän selvitä päivästä toiseen. Olen yrittänyt viimeaikoina pysähtyä enemmän ja katsoa tautia silmiin. Olen ollut rohkeampi kohtaamaan faktat faktoina. Olen vaatinut itseltäni vähemmän. Tulevaa en silti mieti, en ollenkaan sillä se hajottaisi minut. En halua pelätä vaikka tulevaisuuteni ei hyvältä tällä tahdilla näytä. Tautini etenee edelleen aggressiivisesti. Syksyn ilouutiset olivat puppua.

Jos alan murehtia tulevaa, mustat pilvet täyttävät huoneen ja kyyneleet valuvat. Pelottaahan se ettei tysabri tehoa. Mikä tämän sitten pysäyttää?

Edetköön tahtiaan. Ihan omaa tahtiaan. Olenhan tässä yhä. Elän ja hengitän. Ja hymyilenkin usein.

Ainoa asia jota en haluaisi menettää nyt on treenaus. Saan siitä niin paljon voimaa henkisesti että sen menetys olisi karmea paikka. Se on minun keinoni "oksentaa" paha olo ja unohtaa vammani.

Päivä kerrallaan. En minä muuta voi. Ei ole annettu vaihtoehtoja kuin selvitä. Äidit eivät luovuta koskaan. KOSKAAN.

On päiviä että haluan jatkaa tuskaista elämääni vain tyttäreni vuoksi. Minä olen hänen ainoa äiti ja rakkain ja parhain rajoitteistani huolimatta. Tyttäreni ihailee rollaattoriani. "Äitin kärry". Hän ei kummastele kun nousen hitaasti tai sottaan ja tiputan tavarat. Minä olen hänen äiti. Paras sellaisena kuin olen.

Mutta on päiviä kun haluan sählätä ja kitua kokopäivän vain itseni takia. Haluan olla minä. Haluan olla täällä ja tehdä asioita.

Elämä on vuoristorataa. Koitetaan jaksaa. Hetki hetkeltä. Hymyillään kun on aihetta ja itketään kun itkettää. Vaikeaa on, vahvana ei tarvitse selvitä. Hajotaan kun hajottaa, noustaan kun ollaan valmiita.

Ja loppuun vielä terkut sinulle, joka kehuit blogiani tysatipassa. Jäi hyvä mieli, olet kultainen kiitos.

Ms-tauti muutti elämäni. Tuhosi paljon yhden vuoden aikana. Samalla olen laihtunut 52,5kg tämän taisteluvuoden aikana. Paljon on siis muuttunut. Matka jatkuu. Toivottavasti kevyempänä taudinkin kannalta, eikä vain elopainon.

Kiitos jokaiselle joka on tukenut minua tämän vuoden aikana. En olisi selvinnyt yksin. Kiitos.

Eniten haluan kuitenkin kiittää aviomiestäni. Jani, en olisi selvinnyt ilman sinua. Olet tehnyt kaikkesi vuokseni ja auttanut minua olemaan sellainen äiti kun halusin. Olet ollut vierelläni koko tämän vuoden. En tiennyt että kukaan koskaan voisi rakastaa minua näin. Olen niin kiitollinen sinulle. Ihailen sinua kaikintavoin. Olet upea isä, tyttäremme saa upean mallin sinusta. Olet paras. Rakastan sinua ja haluan olla aina vaimosi. Kiitos kun näet minut Hannana eikä vain mäsänä. Kiitos kun saan olla sellainen kuin olen. Kiitos kun autat minua saamaan tarvittavan ammattiavun. Kiitos kun olet mukana käynneillä puhumassa kriiseistämme. Olet kaikki kaikessa minulle.