Tämä suorittaja väsyi

Mä kävin vähän eilen ottamassa lepoa sairaalassa. Mä paloin loppuun. Uudet kujeet ja kuviot tiedossa siis.

Ihan ensiksi mun pitäisi opetella pysähtymään. Olemaan armollisempi itselleni ja levättävä kun kroppa sitä pyytää. Mä olen paahtanut sata lasissa tätä arkea koko syksyn. Olen paiskonut MS-taudin taustalle ja ollut muka hirveän onnellinen kokoajan. Niin mä luulin.

Totuus kaikesta selvisi mulle hetken aikaa sitten. Mä olin polttanut itseni täysin loppuun. Kirsikaksi kakun päälle päätyi uusi kipu joka aiheutti paniikin. Molemmat sääriluut tulessa, mikään ei auta, en saa henkeä ja menen shokkiin. Tämä toistui ja toistui kohtausmaisesti. Tämä oli liikaa.

Tämän uuden oireen myötä paljastui totuuksia voinnistani. En minä kärsi vain fatiikista, minä olen masentunut. Väsynyt henkisesti ja erillisenä ms-taudista.

Nyt on siis pysähdyksen ja uudenlaisen hoidon aika. On se myönnettävä etten ole superihminen, minä hajosin. Sisimpäni särkyi tuhansiin palasiin ja nyt niitä keräillään. Tuleva pelottaa ja väsyttää vaan kokoajan.

Jonkinlainen sumu päällä ja ei oikein haluaisi myöntää itselleen tätä. Minunhan piti olla voitolla ja onnellinen. Minunhan piti selvitä kaikesta 100% kuin terveet, eikä antaa sairauden hidastaa.

Keittiön tasojen on kiillettävä, joka päivä on siivottava. Kokoajan jotain pientä. Ninni kaipaa sitätätäjatota ja on tehtävä 110%. Ruoassa ei tingitä, kaikki tehtävä itse alusta loppuun. Kivulle ei anneta valtaa koska kiirekiire. Ei aikaa istua ja juoda kahvia, pöydällä on murusia. Kello on jo puoli kuusi, muussi pitäisi olla jo valmista. Treenaa täysillä ja sitten juokse kotiin pikapikaa ettei vaan lapsi jää paitsioon. Suorita suorita, älä ole surkimus ja laiska. Kiire kiire, aika juoksee ja on vielä puuhailtava sitä ja tätä. Jalkoihin sattuu, haluaisi vain kaatua lattialle ja hengittää. Mutta ei, perunat pilkotaan itse alusta loppuun. Myös bataatti ja porkkanat. Näistä ei tingitä yhtenäkään päivänä. Suorita ja suoriudu, muuten olet surkimus.

Kamalaa, ihan kamalaa. Ei todellakaan elämää. Pelkkää pelkoa sairauden kohtaamista kohtaan. Juoksin mielummin karkuun kipua, kun olisin kohdannut sitä.

Nyt ollaan sitten syvällä sohvan pohjalla. Edessä tuntematon. Uusi tapa elää ammattilaisten avustuksella olisi löydettävä.

Rohkeus kohdata elämä sellaisena kuin se on. Kumpa sen rohkeuden löytäisin. Pelottaa vain liikaa.

Halusin olla täydellinen. Sitä minä havittelin. Superihmisyyttä jota ei mikään horjuta.

Nyt kävi näin. Hanna väsyi suorittamiseen. Voimien tankkausta edessä siis.

Elämää, ei sen enempää

Mitä sulle kuuluu? Miten sä voit? 
Tuttu kysymyspari. Nykyään tuo kysymys saa mut vähän hämilleni, sillä en oikein osaa vastata tuohon muuta kuin: "Arkea. Elämää." Mun päivät on käytännössä samanlaisia ja se ei siis haittaa mua. Arkiset toimet menee suunnilleen samalla kaavalla. Aamuisin treenaan ja loppupäivän höösäänkin naperon kanssa. Mulla on nykyään harvemmin mitään sen suurempaa ihmellistä kerrottavaa. Ja mulle se on äärettömän hyvä asia. Sehän tarkoittaa että mun tauti elää samaa kaavaa, ilman suurempia draamoja.

Mulla on tietty oirekirjo jotka ovat läsnä jokaisena päivänä ja niiden lisäksi oireita joita pystyn estämään tulemasta elämällä tietyllä tavalla. Ms sanelee mun arjen tällä hetkellä, tai enemmänkin rajoittaa mua elämästä niin täysillä kun tahtoisin, mutta mun elämä on silti nyt sitä arkea, tasaista arkea jota mä halusin. Olen siis tyytyväinen tähän.

Ja miten mä voin? Ihan hyvin. Onhan mulla oireita jotka veti keväällä mielen maahan ja olo oli ihan paska, mutta niiden kanssa on oppinut elämään joten en kuvaisi oloani enää ihan paskaksi. Terveeltähän musta ei tunnu minuuttiakaan päivän aikana, MS muistuttaa olostaan joka sekuntti, mutta mun olo on niin hyvä että pystyn hymyillä jo sydämellä. Mun olo on niin hyvä, että MS-tauti ei saa mua masentuneeksi joka hetki. Se muistuttaa itsestään kokoajan, mutta mä vaan katson sen ohi ja jatkan elämää.

Mun sydän pakahtuu onnesta. Tiedättekös, en olisi ikinä uskonut että musta tulisi tälläinen ihminen. Että mä kasvaisin tämmöiseksi positiiviseksi hömppäpääksi. Olen muuttunut viime vuoden aikana äärettömästi! Olin kiukkuinen itse talsiva lihava muija alkuvuodesta. Nyt olen rollaattori kätösissä hymyilevä simpsakka (noh en nyt vielä mutta 45kg on poissa niin en enää niin iso!) muikki!

Pidän tästä uudesta Hannasta. Tää uusi Hanna on vakavasti sairas, mutta tää uusi Hanna on tajunnut mikä on elämän todellinen pointti. Mä täytän ensi viikolla 24v, mulla on koko elämä edessä. Ja mä aion nauttia loppuelämästä.

Mä aion nauttia täysillä. Kiittää jokainen päivä siitä hyvästä mitä mulla on ja mitä oon saanut kokea.

Joinain päivinä olen varmana se kiukkuinen, naama rutussa oleva muija, mutta silti sydämessäni se onni mukana. Hyvin pakattuna. En luovu siitä ikinä, sillä hitto kuinka paljon helpompi onkaan elää kun ei katso maailmaa linnun kakassa olevien lasien läpi.

Onhan ne lasit joskus kakassa, aivan varmana jokaisella. Mutta kannattaahan ne joskus pestä siitä. Katsoa kunnolla ympärilleen. Meillä jokaisella on omat taakkamme kannettavana, omat murheet ja surut. Mutta meillä on myös omat ilonaiheemme. Asiat joista pidämme, tärkeät ihmisemme tai eläimet. Jokaisella on aivan varmana myös jotain hyvää, edes ihan jotain pientä. Tartutaan siihen useammin. Positiivisuus lisää positiivisuutta.

Hymyile, hymyilen sulle takaisin. :)